Kiirettä pitää

Voi hyvänen aika sentään. Miten ihmisellä voi muka olla näin kiire? Vaikka ei varsinaisesti ole kiire minnekään, sitä vain yhtäkkiä huomaa, että päivä on taas mennyt ohi yhdessä hujauksessa. Varsinkin nyt, kun Mies on lomalla ja Lapsi kotona isän kanssa. Lapsen rytmi on vaihtunut, aamuisin nousee myöhemmin ja illalla vastaavasti menee myöhemmin nukkumaan.

Eilen illalla tuli eteen tilanne, jota olen odottanut. Lapsi nukahti vasta klo22.30. Eli oma aikani, jonka vietän teekupposen ja keksin kanssa, jäi eiliseltä kokonaan pois. En nimittäin jaksa valvoa kovin myöhään (tuo 22.30 on tavallisesti mun nukkumaanmenoaika), kun aamulla pitää herätä viimeistään klo6.
Tarvitsen melko paljon unta.
Yöllä heräsin oven kolahdukseen ja hetken kuluttua kuului pienten jalkojen töminää ja Lapsi tuli makuuhuoneen ovelle. Klo03.40! En tiedä mikä oli syynä, koska herätin Miehen ja käskin mennä tutkimaan asiaa. Jatkoin unia.

Yöllä kuulin myös (johonkin aikaan), että ulkona tuli vettä kaatamalla. Ilmeisesti vettä on tullut reippaasti lähes koko yön, kun aamulla lähtiessäni töihin kastelin jalkani autolle mennessäni. Yritin väistellä vesilätäköitä, mutta niitä oli joka puolella. Itse asiassa, koko piha oli kuin yksi suuri vesilätäkkö. Koitin löytää ne matalimmat kohdat siitä. Onneksi älysin laittaa urheilusandaalit jalkaan, niin varpaat saivat maistaa hieman sadevettä. :) (kumisaappaita en viitsinyt laittaa jalkaan, kun lämpömittari näytti +20.....)


Kävimme viime viikonloppuna Miehen ystävän häissä. Reissu meni hyvin. Kirkossa Lapsi ei jaksanut olla koko aikaa, mutta istuimme oven vieressä, joten pääsin kätevästi Lapsen kanssa ulos. Itseäni ärsytti suunnattomasti oma herkkyyteni. Varoitin Miestä jo etukäteen, että saatan hieman itkeä liikutuksesta.......joo. HIEMAN. Kun morsian käveli kirkon käytävää isänsä kanssa, niin silloin jo mulla aukes hanat. Ei voi ymmärtää. Olin kyllä varautunut ja nenäliinat tulivat tarpeeseen. Kaunein tilanne oli mielestäni morsiamen yllätys sulhaselle. Morsiamen elämään kuuluu keskeisesti musiikki ja hän oli järjestänyt haitarimusiikkia kirkkoon. Soittivat Romanssin. Oli kaunista. Ja kyllä, itkin. Onneksi Lapsi alkoi riehua juuri sillä hetkellä, joten pääsin ulos rauhoittumaan.
Itse juhlat olivat mukavat, ei "nolaamisia" tai muuta epämiellyttävää. Lapset oli otettu huomioon hyvin ja istumajärjestys oli mielestäni onnistunut. Lapset saivat myös juosta ulkona suht vapaasti. Ja muut vanhemmat (useimmat) olivat sopivan rentoja, eli lapset saivat olla lapsia. Tietenkin välillä joku itki, mutta sellaista se on. Meidän Lapsella päiväunet jäivät vähiin ja illalla väsymys alkoi painaa. Ohjelmaa oli kuitenkin niin paljon (ja vieras paikka jaksoi kiinnostaa), että vinkumiset jäivät todella vähiin. Vähän ennen yhdeksää kävin kiittämässä ja lähdin Lapsen kanssa nukkumaan. Olimme siis yötä juhlapaikassa.

Olen herkkä, itken herkästi niin ilosta kuin surustakin. Ja kauhuelokuvat jätän katsomatta. Hyvä mielikuvitus on joskus hyvä asia, mutta kauhuelokuvien suhteen asia on hyvin huono. Hahmot alkavat elää pääni sisällä omaa elämäänsä ja sitten kuvittelen näkeväni kamaluuksia joka puolella. Varsinkin pimeällä....

Nyt alkavat ajatukset taas harhailla. Ja töitäkin pitäisi tehdä. :D


Tästä kirjoituksesta tuli yhtä sekava kuin miltä minusta välillä tuntuu....en itsekään ehdi ajatusteni perään.
Kirjoittelen taas jossain vaiheessa..ehkä vähän selkeämmin. En tosin lupaa mitään, mutta aina voi yrittää. :)